Hyvinvointivaltio - Helppo menettää, mutta vaikea saada takaisin

Katselin televisiosta mielenkiintoisen dokumentin pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Monen asiantuntijan puheissa ongelmina nousivat esiin ihmisten tyytymättömyys palveluihin, väärä johtamistapa ja jopa maakuntahallinto.

Korkeat odotukset luovat tyytymättömyyttä. Kun kerran veroja maksaa, niin vastinetta rahoilleen pitäisi tietenkin saada. Väärä johtamistapa oli monen mielestä syynä potilaiden jamaan ja kasvavaan kulurakenteeseen etenkin terveydenhuollon puolella. Ja vaikka julkisen sektorin tehtäviä on pyritty määrittelemään tarkemmin tehokkuuteen pyrkivän NPM:n (New Public management) avulla, jossa arvioidaan kaikkea toimintaa, niin on huomattu, että kuluja ei ole aina saatu laskettua vaan päinvastoin. Lisäksi työntekijät ovat monesti kokeneet, että heihin ei luoteta, koska ”ulkopuolinen” arvioi mitä ja miten pitäisi tehdä, jotta oltaisiin laadukkaassa ideaalissa. NPM perustuu siis tietynasteiseen epäluottamuksen ajatukseen, jossa kukaan ei tee mitään laadukasta ihan omasta halustaan.

Totta kai verorahojemme käyttöä pitää valvoa, ja hyvinvointivaltion perusajatuksena on tuottaa samantasoisia palveluja kaikille.

Ongelmaksi koetaan nykyiset arviointimenetelmät, jotka pahimmillaan voivat vaikuttaa laatuun. Esim. Yliopistojen rahoitus, joka perustuu tutkintojen määrään, voi johtaa tilanteeseen, että tutkintoja kyllä saadaan aikaan, mutta mikä on niiden laatu? Ja toisaalta, mikä on laadukasta missäkin julkisessa palvelutuotannossa. Terveydenhoitotyöstä suuri osa aikaa menee raportointiin, joita joku tarvitsee.. kuka ja miksi? Dokumentissa oli esimerkkejä työpaikoista, joissa työntekijään luotetaan ja turhaa raportointipakkoa on vähennetty huomattavasti, joten aikaa potilastyöhön on saatu ja laatua lisättyä.

Myös maakuntamalli sai arvostelua, koska maakunnat ovat erilaisia ja niiden palveluissa on eroja. Ihmisille ei aina edes kerrota missä päin maata saisi parhaimman hoidon, vaikka näin pitäisi tehdä. Lisäksi potilas nähdään jopa ongelmana. Hoitoon haetaan, mutta väärään aikaan tai paikkaan ja lisäksi diagnoosit saattavat olla hyvin epäselviä. Monen mielestä Ruotsissa ainoastaan valtiollinen erikoissairaanhoito, jossa on ammattimainen johto, ratkaisisi monta ongelmaa. Norjassa taas on omalääkärisysteemi ja vain sen kautta on mahdollista päästä erikoislääkäriin.

Ikävä tosiasia on, että hyvinvointi edellyttää terveyttä ja vaurautta.

Suomi on jakautunut. Meillä on muutamat suuret kaupunkikeskukset ja paljon maaseutumaisia alueita, joissa valtaosa kaupungeistamme on. Sote- ja maakuntauudistuksen ajatuksena on ollut hillitä kasvavia kuluja ja avata kilpailua, joka tietenkin perusideana on ihan hyväksyttävä.

Kainuussa ja muualla Pohjois-Suomessa on pitkät välimatkat. Kun Kuhmossa aikanaan meitä patistettiin maakunnalliseen hallintokokeiluun piirsi virkamies kolmion, jossa oli Helsinki, Turku ja Tampere ja hän totesi, ettei meiltä Kuhmosta ole Kajaaniin päivystykseen sen kummempi matka kuin suurten kaupunkien välimatkat. Totesin silloin, että uskooko ko. virkamies, että stadilaiset menisivät Turkuun tai Tampereelle päivystykseen, koska sitä tämä toimintojen keskittäminen meillä merkitsee. Ei vastannut kysymykseeni.  No, siellä pääsisi jopa julkisilla nopeasti ja edullisesti. 

Meillä ei.