Hyvinvoinnin timantti

Yhdeksänkymmenluvun aikana tajuttiin lopullisesti, että valtion sekä kuntien julkinen toiminta oli suhteellisen tehotonta. Julkiset ikityöpaikat eivät olleet parhaimman elannon tarjoajia, mutta niistä ei juuri koskaan joutunut pois ennen eläkeikää, ellei itse niin halunnut. Talouteen saapunut lama pakotti monet miettimään ja yrittämään toiminnan tehostamista, mutta lopputulos ei ollut toivotunlainen. Soten puolella oli useissa kunnissa jo aiemmin alettu ”säästämään” ja monet lääkärin virat jätettiin täyttämättä. Alkoi odottelu hoitoon pääsyyn.

Katseet käännettiin yksityiseen palvelutuotantoon ja avuksi huudettiin myös yhdistyksiä ja alettiin puhua hyvinvoinnin timantista, jossa julkinen, yksityinen ja kolmas sektori yhdessä hoitaisi muun muassa kiinteistöt pihoineen, sekä sairaat, lapset kuin vanhuksetkin ruokakuljetuksineen.

Monessa kunnassa alkoi armoton vertailu, jossa joskus unohdettiin laskea oman tuotannon kuluihin jopa kiinteistöjen ylläpito ja todettiin yksimielisesti, että kunnan oli halvempaa jatkaa toimintaa omana työnään ja henkilökunta sai taas huokaista syvään helpotuksesta.

Uudelle vuosituhannelle siirryttäessä hyvinvoinnin timanttia alettiin tosissaan hioa. Valtion ja monien kuntien velkaantuminen alkoi olla tunnettu tosiasia ja kuumeisesti mietittiin keinoja hoitaa palvelutuotantoa kuten myös kasvavaa työttömien joukkoa. Työllisyysprojektit näkivät päivänvalon ja jopa vajaakuntoiset koitettiin saada kantamaan kortensa kekoon hyvinvointia lisäämään.

Lääkärit olivat jo varhaisessa vaiheessa perustaneet yksityisiä klinikoita, koska kaikille ei julkisella puolella riittänyt töitä ja toisaalta monikaan ei halunnut elää pienellä palkalla tehden yksin ympäripyöreitä päiväkausien päivystyksiä. Alkoi taistelu lääkäreistä ja moni kunta joutui toteamaan, että edes kovalla palkalla ei kukaan lääkäri ollut edes kiinnostunut avoinna olevista viroista.

Voisi kai sanoa, että sitä saatiin mitä tilattiin.

Pikkuhiljaa alkoi yksityinen palvelutuotanto saada otetta myös soten ulkopuolelta. Kunnissa huomattiin, että kiinteistönhoito, lumityöt ja monet muut toiminnot oli ”helpompaa ja edullisempaa” kilpailuttaa ja hoitaa ostopalveluna. Samaan aikaan työllisyyden hoitaminen alkoi siirtyä entistä enemmän kuntien vastuulle ja etenkin kolmannen sektorin saamat mahdollisuudet työllistää vähenivät huomattavasti.

Nyt olemme tilanteessa, jossa työttömyydestä rankaistaan ja valitettavan moni kunta on alkanut hoitaa palveluja, joissa ennen oli palkkaa saavia työntekijöitä ”ilmaistyöntekijöillä” kuntouttavan työtoiminnan nimissä, vaikka tämä ei varmaan ollut alkujaan tarkoituksena lakia tehtäessä… tai en halua ainakaan uskoa niin. Lisäksi monessa kunnassa on samaan aikaan työttömiä ja kova työvoimapula; kohtaamisongelma, jota ei voi millään ”hokkuspokkus”-tyylillä ratkaista.

Itse olen ollut mukana vuosituhannen vaihteessa työllisyysprojektissa ja voin vilpittömästi sanoa, että parinsadan ihmisen panos vaikutti tuhansien elämään lähes neljän vuoden aikana. Tulokset olivat lähes poikkeuksetta positiivisia. Moni kertoi vielä vuosia myöhemmin, kuinka hyvää teki itsetunnolle, kun sai lähteä töihin ja tehdä jotakin järkevää ja auttaa toisia kanssaihmisiä monenlaisissa tilanteissa.

Olen myös toistakymmentä vuotta järjestänyt Kainuuseen EU-ruokatukea ja parin viime vuoden aikana tutustunut monen Euroopan maan tapaan hoitaa kaikkein hädänalaisimpien ihmisten asioita. Valitettavasti minun on myönnettävä, että Suomen tapa ei ole sieltä parhaimmasta päästä, kun sitä vertaa moneen muuhun maahan.

Hyvinvoinnin timantti vaatisi nyt aivan uutta hiontaa!