Onko työttömyys vain pelkkää laiskuutta?

Nykyinen hallitus sanoo, että on.

Minä tässä muistelen, että aikanaan 90-luvun alussa kokoomuslainen valtiovarainministeri Iiro Viinanen ilmoitti, että Suomen on edullisempaa pitää osa työväestöstä reservissä eli suomeksi sanottuna työttöminä. Yritykset samaan aikaan saneerasivat ihmisiään kilometritehtaalle tuotannollisiin syihin vedoten ja jäljelle jääneiden työtaakkaa tietenkin kasvatettiin.

Ennen 90-luvun lamaa Suomessa oli vain n. 2% yli 20-vuotiaista työttömänä.

Tuon laman vaikutus kesti ja kestää edelleen. Vuosina 1991-1993 työllisten määrä väheni vuosittain 100 000 henkilöllä. Vuonna 1994 työttömiä oli jo yli puoli miljoonaa eli viidesosa kaikista työllisistä. Vuonna 1995 oli naisista 13% ja miehistä 16% vielä työttöminä ja osa työttömyydestä jäi krooniseksi. Suomessa totuttiin siihen, että työttömäksi jää 5-10% jokaisesta koulunsa päättäneestä ikäluokasta.

Lisäksi työmarkkinoiden jatkuva rakennemuutos, jossa firmoja syntyy ja kuolee tai toiminta siirretään ulkomaille halpojen työvoimakustannusten piiriin, sai aikaan kitkatyöttömyyttä. Eli kun suuri yritys lopetti, jäi suurin osa sen työntekijöistä ainakin hetkellisesti työttömäksi.

Lisäksi työmarkkinoille syntyi paljon osa-aikaisia tehtäviä, joita ei ansiosidonnaisella päivärahalla ollut järkevää ottaa vastaan.

Lamaa seuraa aina jonkinasteinen noususuhdanne ja vuosien 2002-2004 laskukauden jälkeen vuonna 2008 saavutettiin hyvä työllisyystilanne osassa maatamme ja tietyillä toimialoilla. Työikäisistä naisista työttöminä oli vain 6% ja miehistä 8% työllisyysasteen ollessa 70%.

Nykyisen pääministerin hallituskauden alussa vuonna 2015 palkansaajia Suomessa oli 2 090 000. Työttömiä ja piilotyöttömiä oli yhteensä 396 000. Työttömyysaste 9,4% ja työllisyysaste 68,1%.

Vuoden kuluttua palkansaajia oli 15 tuhatta enemmän, ja työttömiä 4 tuhatta vähemmän. Vuonna 2017 työttömien määrä väheni vielä 15 tuhannella.

Hallitus on nyt omasta mielestään onnistunut ja saavuttanut tavoitteensa; työllisyysasteen nostamisen 72% .

Mutta.. asialla on myös toinenkin puoli.

Ensinnäkin; työllisyysaste ei kerro oikeastaan työmarkkinoiden todellisesta tilanteesta, eikä siis mitenkään riitä ainoaksi mittariksi, koska siihen vaikuttaa väestön määrä mitattavassa ikäryhmässä. Eli jos väestön määrä mitattavassa ikäryhmässä pienenee työllisten määrän pysyessä ennallaan, työllisyysaste nousee automaattisesti. Kahden viimeisen vuoden työllisyysasteen nousu ei kuitenkaan johdu tästä.

Ihmisiä on siis nyt enemmän töissä ja sehän on hyvä asia. Kun sitten tarkastellaan lähemmin työsuhteita, niin vuonna 2015 jo puolet uusista työsuhteista alkoi olla määräaikaisia ja seuraavina vuosina määräaikaisuudet edelleen lisääntyivät. Myös osa-aikatyösuhteiden määrä kuin myös vuokratyön osuus on lisääntynyt. Suurin osa määräaikaisissa ja osa-aikaisissa työsuhteissa työskentelevät niissä vastentahtoisesti eli he haluaisivat vakinaisen ja kokoaikaisen työn turvatakseen toimeentulon itselleen ja perheelleen.

Työllisyysasteen nousu ei valitettavasti kerro suomalaisten kokemasta hyvinvoinnista eikä myöskään ihmisten toimeentulosta. Toimeentulotukea sai v. 2017 edelleen 280 00 taloutta, yhteensä 722,1 miljoonaa euroa.

Hyvinvointivaltio - Helppo menettää, mutta vaikea saada takaisin

Katselin televisiosta mielenkiintoisen dokumentin pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Monen asiantuntijan puheissa ongelmina nousivat esiin ihmisten tyytymättömyys palveluihin, väärä johtamistapa ja jopa maakuntahallinto.

Korkeat odotukset luovat tyytymättömyyttä. Kun kerran veroja maksaa, niin vastinetta rahoilleen pitäisi tietenkin saada. Väärä johtamistapa oli monen mielestä syynä potilaiden jamaan ja kasvavaan kulurakenteeseen etenkin terveydenhuollon puolella. Ja vaikka julkisen sektorin tehtäviä on pyritty määrittelemään tarkemmin tehokkuuteen pyrkivän NPM:n (New Public management) avulla, jossa arvioidaan kaikkea toimintaa, niin on huomattu, että kuluja ei ole aina saatu laskettua vaan päinvastoin. Lisäksi työntekijät ovat monesti kokeneet, että heihin ei luoteta, koska ”ulkopuolinen” arvioi mitä ja miten pitäisi tehdä, jotta oltaisiin laadukkaassa ideaalissa. NPM perustuu siis tietynasteiseen epäluottamuksen ajatukseen, jossa kukaan ei tee mitään laadukasta ihan omasta halustaan.

Totta kai verorahojemme käyttöä pitää valvoa, ja hyvinvointivaltion perusajatuksena on tuottaa samantasoisia palveluja kaikille.

Ongelmaksi koetaan nykyiset arviointimenetelmät, jotka pahimmillaan voivat vaikuttaa laatuun. Esim. Yliopistojen rahoitus, joka perustuu tutkintojen määrään, voi johtaa tilanteeseen, että tutkintoja kyllä saadaan aikaan, mutta mikä on niiden laatu? Ja toisaalta, mikä on laadukasta missäkin julkisessa palvelutuotannossa. Terveydenhoitotyöstä suuri osa aikaa menee raportointiin, joita joku tarvitsee.. kuka ja miksi? Dokumentissa oli esimerkkejä työpaikoista, joissa työntekijään luotetaan ja turhaa raportointipakkoa on vähennetty huomattavasti, joten aikaa potilastyöhön on saatu ja laatua lisättyä.

Myös maakuntamalli sai arvostelua, koska maakunnat ovat erilaisia ja niiden palveluissa on eroja. Ihmisille ei aina edes kerrota missä päin maata saisi parhaimman hoidon, vaikka näin pitäisi tehdä. Lisäksi potilas nähdään jopa ongelmana. Hoitoon haetaan, mutta väärään aikaan tai paikkaan ja lisäksi diagnoosit saattavat olla hyvin epäselviä. Monen mielestä Ruotsissa ainoastaan valtiollinen erikoissairaanhoito, jossa on ammattimainen johto, ratkaisisi monta ongelmaa. Norjassa taas on omalääkärisysteemi ja vain sen kautta on mahdollista päästä erikoislääkäriin.

Ikävä tosiasia on, että hyvinvointi edellyttää terveyttä ja vaurautta.

Suomi on jakautunut. Meillä on muutamat suuret kaupunkikeskukset ja paljon maaseutumaisia alueita, joissa valtaosa kaupungeistamme on. Sote- ja maakuntauudistuksen ajatuksena on ollut hillitä kasvavia kuluja ja avata kilpailua, joka tietenkin perusideana on ihan hyväksyttävä.

Kainuussa ja muualla Pohjois-Suomessa on pitkät välimatkat. Kun Kuhmossa aikanaan meitä patistettiin maakunnalliseen hallintokokeiluun piirsi virkamies kolmion, jossa oli Helsinki, Turku ja Tampere ja hän totesi, ettei meiltä Kuhmosta ole Kajaaniin päivystykseen sen kummempi matka kuin suurten kaupunkien välimatkat. Totesin silloin, että uskooko ko. virkamies, että stadilaiset menisivät Turkuun tai Tampereelle päivystykseen, koska sitä tämä toimintojen keskittäminen meillä merkitsee. Ei vastannut kysymykseeni.  No, siellä pääsisi jopa julkisilla nopeasti ja edullisesti. 

Meillä ei.

Hyvinvoinnin timantti

Yhdeksänkymmenluvun aikana tajuttiin lopullisesti, että valtion sekä kuntien julkinen toiminta oli suhteellisen tehotonta. Julkiset ikityöpaikat eivät olleet parhaimman elannon tarjoajia, mutta niistä ei juuri koskaan joutunut pois ennen eläkeikää, ellei itse niin halunnut. Talouteen saapunut lama pakotti monet miettimään ja yrittämään toiminnan tehostamista, mutta lopputulos ei ollut toivotunlainen. Soten puolella oli useissa kunnissa jo aiemmin alettu ”säästämään” ja monet lääkärin virat jätettiin täyttämättä. Alkoi odottelu hoitoon pääsyyn.

Katseet käännettiin yksityiseen palvelutuotantoon ja avuksi huudettiin myös yhdistyksiä ja alettiin puhua hyvinvoinnin timantista, jossa julkinen, yksityinen ja kolmas sektori yhdessä hoitaisi muun muassa kiinteistöt pihoineen, sekä sairaat, lapset kuin vanhuksetkin ruokakuljetuksineen.

Monessa kunnassa alkoi armoton vertailu, jossa joskus unohdettiin laskea oman tuotannon kuluihin jopa kiinteistöjen ylläpito ja todettiin yksimielisesti, että kunnan oli halvempaa jatkaa toimintaa omana työnään ja henkilökunta sai taas huokaista syvään helpotuksesta.

Uudelle vuosituhannelle siirryttäessä hyvinvoinnin timanttia alettiin tosissaan hioa. Valtion ja monien kuntien velkaantuminen alkoi olla tunnettu tosiasia ja kuumeisesti mietittiin keinoja hoitaa palvelutuotantoa kuten myös kasvavaa työttömien joukkoa. Työllisyysprojektit näkivät päivänvalon ja jopa vajaakuntoiset koitettiin saada kantamaan kortensa kekoon hyvinvointia lisäämään.

Lääkärit olivat jo varhaisessa vaiheessa perustaneet yksityisiä klinikoita, koska kaikille ei julkisella puolella riittänyt töitä ja toisaalta monikaan ei halunnut elää pienellä palkalla tehden yksin ympäripyöreitä päiväkausien päivystyksiä. Alkoi taistelu lääkäreistä ja moni kunta joutui toteamaan, että edes kovalla palkalla ei kukaan lääkäri ollut edes kiinnostunut avoinna olevista viroista.

Voisi kai sanoa, että sitä saatiin mitä tilattiin.

Pikkuhiljaa alkoi yksityinen palvelutuotanto saada otetta myös soten ulkopuolelta. Kunnissa huomattiin, että kiinteistönhoito, lumityöt ja monet muut toiminnot oli ”helpompaa ja edullisempaa” kilpailuttaa ja hoitaa ostopalveluna. Samaan aikaan työllisyyden hoitaminen alkoi siirtyä entistä enemmän kuntien vastuulle ja etenkin kolmannen sektorin saamat mahdollisuudet työllistää vähenivät huomattavasti.

Nyt olemme tilanteessa, jossa työttömyydestä rankaistaan ja valitettavan moni kunta on alkanut hoitaa palveluja, joissa ennen oli palkkaa saavia työntekijöitä ”ilmaistyöntekijöillä” kuntouttavan työtoiminnan nimissä, vaikka tämä ei varmaan ollut alkujaan tarkoituksena lakia tehtäessä… tai en halua ainakaan uskoa niin. Lisäksi monessa kunnassa on samaan aikaan työttömiä ja kova työvoimapula; kohtaamisongelma, jota ei voi millään ”hokkuspokkus”-tyylillä ratkaista.

Itse olen ollut mukana vuosituhannen vaihteessa työllisyysprojektissa ja voin vilpittömästi sanoa, että parinsadan ihmisen panos vaikutti tuhansien elämään lähes neljän vuoden aikana. Tulokset olivat lähes poikkeuksetta positiivisia. Moni kertoi vielä vuosia myöhemmin, kuinka hyvää teki itsetunnolle, kun sai lähteä töihin ja tehdä jotakin järkevää ja auttaa toisia kanssaihmisiä monenlaisissa tilanteissa.

Olen myös toistakymmentä vuotta järjestänyt Kainuuseen EU-ruokatukea ja parin viime vuoden aikana tutustunut monen Euroopan maan tapaan hoitaa kaikkein hädänalaisimpien ihmisten asioita. Valitettavasti minun on myönnettävä, että Suomen tapa ei ole sieltä parhaimmasta päästä, kun sitä vertaa moneen muuhun maahan.

Hyvinvoinnin timantti vaatisi nyt aivan uutta hiontaa!

Eduskuntavaalit 2019

"Suomen 38. eduskuntavaalit järjestetään sunnuntaina 14. huhtikuuta 2019 ja niissä valitaan kansanedustajat eduskuntaan vaalikaudelle 2019–2023. Oulun vaalipiirissä ehdokaslistalle valitaan yhteensä 18 ehdokasta. Vasemmistoliiton ehdokkaista 15 tulee Pohjois-Pohjanmaan piiristä ja 3 Kainuusta.

Kainuun Vasemmisto valitsi kolme eduskuntavaaliehdokasta kesäkuun alussa pidetyssä jäsenäänestyksessä. Äänestyksen ykköseksi tuli europarlamentaarikko Merja Kyllönen Suomussalmelta ja toiseksi Kajaanin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Miikka Kortelainen. Kolmas kainuulainen ehdokas on Kuhmon kaupunginhallituksen jäsen Kirsi Virtanen. Varasijalle valittiin pääluottamusmies Jouni Lämpsä Kajaanista." - Kainuun Vasemmisto

Tämä blogi on tehty Kirsi Virtasen vaaliehdokkuutta ajatellen ja tulee sisältämään lisätietoa hänestä, mielipiteitä maailman menosta sekä kannanottoja poliittisiin asioihin. Sivun ylläpidosta vastaa Virtaskan vaalitiimi, yhteydenotot sivulla olevalla lomakkeella tai virtaska.vaalit@gmail.com sähköpostiin. Kirsin sivun löydät myös Facebookissa, sinne pääset tästä linkistä.

[kuva: kainuu.vasemmisto.fi ]